Eräässä radio-ohjelmassa asetettiin ylläoleva kysymys, mutta varsinaisessa käsittelyssä ei mielestäni tullut mitään täysin tyhjentävää esille. Ihminen on osa luontoa, alitajuisesti se on tiedossa, mutta olemme kadottaneet yhteenkuuluvaisuudentunteen muiden lajien ja ympäröivän luonnon kanssa. Samalla on menetetty se herkkyys, elämänviisaus ja jopa eettinen arvokkuus, mitkä ihmiselle kuuluvat ja joiden turvin osattaisiin elää tuhoamatta elämää ja elämänmuotojen moninaisuutta ylläpitäviä rakenteita. 

Luonnon tieteellis-tekninen muuttamaminen vastaamaan jatkuvasti kasvavan väestön ja talouselämän kasvavia tarpeita on johtanut kovan teknologian yhteiskuntaan. Luonto köyhtyy ja ihminen alistuu vähäpätöiseksi osaksi maailmanlaajuista koneistoa, kulutuksen ja tuotannon välineeksi. Tällaisessa kulttuurissa ei eletä ihmisarvoista elämää. Pyrkimys jatkuvaan talouskasvuun (muuta ei osata), elintason nostamiseen ja yhä suurempien tuotantokoneistojen (sikalat ym) luomiseen on käsittääkseni pahassa ristiriidassa sekä ihmisen että muun elollisen luonnon hyvinnoinnin kanssa.

Tästä oravanapyörästä ei yksilö hevillä irtoa. Moni tietää ja saarnaakin uudenlaisen elämänmuodon puolesta, minkä ei tarvitse rakentua kokonaan huipputeknologialle sen enempää kuin menneisyyden jäljentämisellekään. Olisi vaan löydyttävä elintapa paikallisyhteisöissä, jossa vanhat ja hyväksi todetut muodot ovat sovinnossa uuden, hyvän tiedon kanssa.

Suuntaa olisi ryhdyttävä muuttamaan. Pahinta olisi, että suunnan muutos tulisi kriisien kautta. Sitä minä ainakin pelkään... melkein enemmän kuin Olkiluodon ydinvoimalaa.