Kertomuksia pimeestä

 Kun neljätoista ammattikirjailijaa päästää ajatuksensa pidäkkeettömään laukkaan, lopputulos on parhaimmillaan eksistentiaalis- surrealistista, absurdia punkkia, jota on todella hauska lukea. Kyseessä on tietysti ”Kertomuksia Pimeestä”. Haluan suositella ehdottomasti tätä huimaa lukukokemusta myös sellaisille ihmisille, jotka eivät juuri kirjallisuudesta piittaa. Tämän jälkeen välitätte, koska kertomukset tempaavat teidät mukaansa niin ettei malttaisi odottaa seuraavaa riviäkään. Pari tuttuani, jotka eivät juurikaan lue kuin sarjakuvat Turun sanomista, lukivat kirjan yhdellä istumalla ja olivat haltioissaan. Siispä: avatessanne ensimmäisen sivun, olette syvällä huippukirjoittajien ilottelussa; kuulkaa siis parhaiden sananhelistelijöiden soittoa.

 Ollakseen tekstiltään absurdin hauskaa, suorastaan älytöntä, tosistaan poikkeavissa novelleissa on paikoin ylitsepursuavan allegorista kuvausta. Ilmaisu on merkitykseltään muuta kuin mitä kirjoitettu on. On vaan tiedettävä tai oivallettava mitä käsitteitä vertauskuvissa on korvattu. Ei se kuitenkaan ole tärkeätä. Kertomukset toimivat salamerkityksistään huolimatta olemalla yksinkertaisesti vaan hauskoja. Tuntuu kuin välillä lukisi laadukasta proosarunoa, jossa maailman hulluus on pelkistettynä edessänne.

 Niin kuin kaikissa arvovaltaisissa julkaisuissa, myös ”Kertomuksia Pimeestä” on varustettu esipuheella ja jälkipuheella. Jukka Laajarinne, uusälyttömyyden airut, kirjoittaa lähes nöyryyttävän nuoruuden kokemuksensa pimeästä aineesta, taistelusta olkinukkeja vastaan ja lopuksi hän kuvaa käsissä olevaa kirjaa, joka ei siis ole dekkari. ”Ne ovat kahlitsemattomia tarinoita, villejä, vapaita kuin kirjoittajansa. Ne herättävät monenlaisia epäilyksiä, ja niin kauan kuin ne saavat liikkua irrallaan, ei kukaan ole turvassa.”

 Jälkipuheessa kustantaja kirjailija, ikiabsurdi Harri Kumpulainen kuvailee perunanviljelyä niin tarkasti ja kokemusperäisesti, että vuodatus alkaa muistuttamaan jo Finlandian voittaneen ”Uunin” tekstiä. Mutta kuten hänen novellissaankin kirjan sisällä, jälkipuhekin osoittautuu järkipuheeksi. ”Voi peruna, pieni peruna! Minulle olet niin rakas.” Olikohan se suunnattu jollekin vanhalle, isolle kustantajalle?

  Hullumaisuuksia on kirjoitettu ennenkin. Absurdismi on tunnistettavissa joissakin Gogolinkin kirjoissa. Näytelmissä absurdismilla on jo vuosisataiset perinteet. Mutta ”Kertomuksia Pimeestä” onkin uusälyttömyyttä, tyylisuunta antaa luvan kirjoittaa ohi vanhakantaisen absurdismin. Onhan elämäkin muuttunut mielettömämpään suuntaan. Mahtavatko Becket, Genet, Ionesco tai vaikkapa Harms pyörähdellä ahdistuksissaan haudoissaan?

 Jorma Aaltonen