Kun ei luovuus riitä, jumalauta

 

Blogin teko voi olla joskus kauheaa. Ei oikein tiedä mistä kirjoittaisi, vaikka puolisona on looginen ja ohjelmoitu kone. Tämä liitto on peruuttamaton, ja valokaapelilla sidottu vastoin käymisiin. Ihmisen ja koneen yhteys, epäorgaaninen orgasmi. Tässä vuodet ovat kuluneet ja kuluttaneet. Turhaan olen yrittänyt päästä puolisoni mikromaailman herraksi, turhaan siinä aivojani kiusannut.

 

En enää pärjää konevaimoni äärimmäisen loogiselle yksinkertaisuudelle. Ja niin kuin luulin sen elämääni lujittavan, laatua parantavan. Mutta ei ! Kaipaan vanhaa ”hakkuriani”. Olen epätoivoinen ja masentunut,  kaipaan sellaista mitä en osaa enää: ymmärrettäviä ratkaisuja … no jaa, olkoon vaikka mustasukkaisuutta, ruumiillisia ponnisteluja, tyyntä elollista myötätuntoa, hellää kosketusta. Oikeastaan tarvitsin hartiavoimin haastavaa luontoa, jonka jo rajalliseksi olin raiskannut ja perimältään köyhäksi. Kosminen intohimoni on peittänyt alleen kerakkeet taakkoineen, jotka soraista maantietä rahnuttivat, ääntiöt äidillisen pehmeät, jotka hyväilevät järvien pintoja, niemet, notkot ja saarelmat sijamuotojen muokkaamat ja laatusanojen häikäisemät.

 

Nousen sängystä vasta alkuillasta, hämärtääkin jo. Laitan aamiaista, teetä ja näkkileipää ja pohdiskelen päiväjärjestystä. Päätän elää jo pitkälle päässeen päivän vastavirtaan : lounasaikaan oli iltapäivän kautta lyhyempi matka kuin yön yli. Niinpä ryhdyin oikaisemaan. Mutta ei iltaa saanut millään pidäteltyä, hämärä tunki ikkunoista tummanharmaana, lopulta ihan mustana. Työnsin huonekaluja eteen kasapäin, alkoi huimata, hiki liimasi pyjamani ihoon, silmiä kirveli, yritin vimmatusti estää seiniä kaatumasta katon alta. Liian myöhään !

 

Sanoinkuvaamaton kipu ohimoillani tunsin, että minua kannetaan ulos. Väkijoukot tuijottivat. Menetin tajuntani, mutta kipu hellitti. Ambulanssin valitus ujelsi jostain tietoisuuteeni. En voinut liikuttaa käsiäni, ne oli sidottu jollakin paitapuserolla ristiksi rinnalleni… ajattelin että en koskaan taida tottua näihin aikaeroihin… seuraavalla lomalla en jumaliste nuku silmällistäkään.

 

Olo oli kuin kirkkokuoroon soluttautuneella kuuromykällä. Yritin lisätä yhden yhteen ja vähentää toisen toisesta, mutta nämä arjen yhtälöt olivat liikaa. Hymyilin siinä sängylläni ja katselin lapsiani. Eivät ne tulleet isäänsä, valkopäähän pohjalaiseen. Kovin olivat äitinsä kaltaiset näyttöpäät, ajanhenkiset, suhteellisen tajuttomat, jotka toteuttavat ohjelmansa mukaan kosmista intohimoani. Ovat siis siinä suhteessa empaattisia.