Eräiden verkkosivujen manifestissa todettiin hiljattain: ”Maamme tarvitsee yli 200 000 uutta työpaikkaa tulevan 10 vuoden aikana, jotta yhteisen velkamme kasvu saataisiin taitettua ilman hyvinvointivaltion merkittävää alasajoa. Tarvitsemme kunnianhimoisia riskinottajia, jotka haluavat muuttaa maailmaa, yrittävät, epäonnistuvat, yrittävät uudelleen ja ennen pitkää luovat nuo huomisen menestystarinat — sekä tulevaisuuden työpaikat niiden mukana.”

 Niin varmaan, kai, sitten. Huomattavat valtionyhtiöt(kin), lähinnä metsäteollisuuden parissa toimivat luovat työpaikkoja Kiinaan ja Etelä- Amerikkaan. Toisaalta kaivosteollisuus rynnistää ulkomaisen pääoman turvin Lapin perukoille, osittain myös Kajaanin nurkille ympäristökysymyksineen. Keskimääräinen kaivoksen ikä on 25 vuotta, nykyaikaiset menetelmät takaavat sen, että ”suoni” on tyhjennetty aikaisemminkin. Minkälaisia kuolleita seutuja kansainväliset yhtiöt jättävät jälkeensä tilapäisten työpaikkojen varjolla? Joudummeko nyt palaamaan vesistöjä ja pohjavesiä pilaavaan yhteiskuntaan? Tuolloin sukupolveni ykköstulkki Irwin lauloi ”Lievestuoreen Liisasta” eli sellutehtaan päästöistä. No, tehtaat loivat aikanaan kohtalaisen teknologian: likaista vettä päästettiin vain kohtuullisesti vesistöihin. Luonto sietää ja hajottaa kohtuullisia määriä. Etelän mailla, etenkin valtameren reunalla kohtuullisen kohtuuttomiakin määriä.

 Olen Koijärven tapahtumista saakka (jolle nykyiset Vihreät ovat ajat sitten kääntäneet selkänsä) sisäistänyt ympäristönsuojelun aatteen. Siitä syystä en usko politiikkaan, tai poliitikkoihin, koska heidän viestinsä on kansalaisille: kaikki on kaupan! Uin siis edelleen vastavirtaan, mutta en sen takia, että kapinoisin vaan satun olemaan siihen suuntaan menossa. Kollegani Jouko Kämäräisen sanoin: vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Hän näkee ympäristökysymyksen vakavana asiana. Siihen voi suhtautua vain vakavasti.